Minua ärsyttää-lista

Tämä perustuu vähän samanlaiseen ideaan kuin aikoja sitten jossain lehdessä viikottain julkaistu hempeä ja suvaitsevainen "rakkautta on"-ajatelma. Minun ajatelmani vain ovat tympeitä ja ahdasmielisiä. Olen huomannut, että minua nyppii ja tökkii iän mukana aina vain enemmän ja on myös vaikeampi peittää ärtymystä. Vihainen vanha nainen ei ole mikään uhanalainen laji, lisää tulee koko ajan.
MINUA ÄRSYTTÄÄ
- nähdä ruuhkajunassa tai -bussissa matkustajan pitävän laukkuaan penkillä ikään kuin sillekin olisi ostettu lippu. Tuskin vaan.

- jos asiakaspalvelutehtävissä loukutetaan purukumia. Vastenmielistä ja huonoa käytöstä.

- metelöiminen, tömistely ja viheltely elokuvissa eli ei kannata mennä katsomaan elokuvia, joista nuoriso on kiinnostunut. Ei niitä kannata muutenkaan mennä katsomaan.



- se, että jostakin kirjasta/kirjailijasta tulee muoti-ilmiö ja kaikkien on sanottava lukevansa "rakastetun" kirjailijan teoksia ja odottavansa herkeämättä uutta teosta, jollainen taatusti tulee säännöllisesti. Paolo Coelho on yksi tällainen ällötys minulle. En voi ajatellakaan lukevani, kuvottaa. Vähän tylyä Paoloa kohtaan, josta en tiedä yhtään mitään. Mutta näin se menee, liika on liikaa. Sen sijaan luin halukkaasti Pauli Kohelon parodian Ohessa tilinumeroni. Se oli erinomaista vastapainoa tälle julkisuusmyllylle, jonka ensisijaisena tarkoituksena on tahkota rahaa sillä, että me olemme sopuleita. Sofi Oksanen on minulla edelleen karteltavien joukossa, koska hänestä puhutaan liikaa. Palkinto palkinnon perään pitäisi vakuuttaa minutkin, mutta kun ei vain sovi.

- se, että julkisessa liikenteessä matkustaessaan joutuu näkemään jatkuvaa kännykän/iPodin näpelöintiä ja kuulemaan hävettävän aivottomia yksityisiä puhelinkeskusteluja tai kammottavaa dunkkumusiikkia suoraan kanssamatkustajan pääluiden läpi. Minun ylellinen vanhusvalintani on se, etten ole tavoitettavissa 24/7, jos sitä nyt kukaan yrittäisikään. Näpsäytän puhelimen päälle, jos on tarve soittaa ja sitä ei ole joka päivä. En suinkaan tarkoita, että muiden pitäisi olla kuin minä, mieluummin ei, jotta asiat hoituvat.

Kaksi salaattia

Kevät on tullut ja siitä seuraa, että kaupoissa on tarjolla vihanneksia, jotka on tuotu paljon lämpimämmistä maista. Aina pitää ennakoida seuraavaa sesonkia, juhannuksena pitää olla mansikoita ja uusia perunoita, vaikka niiden aika on vasta heinäkuussa. Kevät on joka tapauksessa hyvä asia, koska kesä on vielä parempi ja se on "ehjänä" edessä, mutta lähellä. Keväällä minä aktivoidun suunnittelemaan tekemisiä, en toki tekemään, ja keväällä haluaa syödä vihreää, kevyttä, raikasta.
Toisessa kuvassa on se tavallinen mozzarella-tomaattisalaatti, johon tarvitaan mausteeksi oliiviöljyä, tuoretta basilikaa, mustapippuria ja minä lisäsin sitruunalla maustettua sormisuolaa.

Risonisalaatissa on paljon aineita, koska se on pääruoka.

vihreää parsaa puntti (tarjouksessa halvempaa kuin parsakaali)
puolikas kukkakaali
1 dl maissia
1 dl herneitä
romainesalaattia muutama lehti revittynä
2 salaattisipulia silputtuna
100g lohkottuja herkkusieniä, paistetaan voissa, maustetaan soijalla ja valkopippurilla
2 dl risonia kasvisliemessä keitettynä, jäähdytettynä
2-3 keitettyä munaa lohkoina
muutama siivu ilmakuivattua kinkkua (veretseisauttavan edullinen tarjous)
tuoretta basilikaa

Kasvikset keitetään mikä mitenkin oikeaoppisesti, pätkitään ja pienitään sopivasti ja jäähdytetään. Ainekset sekoitellaan, munalohkot ja kinkkuhörhelöt päällimmäisiksi.
Kastikkeeksi sopii esimerkiksi italialainen salaattikastike (vettä, öljyä ja maustepussin sisältö).
Salaatti saa vetäytyä jääkaapissa kastikkeineen. Hyvää ciabattaa/maalaisleipää/patonkia lisäksi.

Lomaltapaluuvihannekset

Jääkaappi oli kutakuinkin tyhjä, mutta jostain syystä tuli lähes pakkomielle kehitellä vähällä vaivalla jotain sinne unohtuneesta, hyvää vauhtia pehmenevästä juurisellerin puolikkaasta. Käytettävissä oli myös pari nahistunutta porkkanaa, avaamaton pakkaus fetajuustoa, keltasipuli ja valkosipulinkynsiä. Tämä lähtötilanne ei vielä innostanut minkäänlaiseen toimintaan, mutta laahauduttuani kauppaan kahvimaitoa ostamaan, mietin edelleen sen sellerin hyödyntämistä ja päätin paahtaa vihanneksia uunissa. Kaksi palsternakkaa, iso paprika, pieni kesäkurpitsa, pari tomaattia ja paketti pekonia - tiedän, ei ole koskaan luokiteltu vihannekseksi - ja resepti alkoi hahmottua. Lohkoin ja suikaloin vihannekset uunipannulle, lorauttelin päälle oliiviöljyä , vielä sormisuolaa, mustapippuria, sitruunankuoriraastetta ja pöläys chilijauhetta , pyöräytin kaikki sekaisin ja työnsin 200-asteiseen uuniin. Esipaistoin pätkityt pekoniviipaleet, jotta sain kaadettua suurimman osan rasvasta pois. Pekonit, kuutioitu feta (125 g) ja kourallinen oliiveja ( mitään laadukasta kalamata-lajiketta ei kotoa löytynyt vaan vihreitä, paprikatäytteisiä) vielä vihannesten päälle paahtumaan puoleksi tunniksi, pakastimesta maalaisleipä sulamaan. Tämä oli jostain syystä hirveän hyvää. Onkohan se sitä muissakin olosuhteissa vai oliko onnistuneella lomalla osansa makuelämyksessä? Tiedä häntä, mutta hyvä ruoka antoi tarmoa pyykkivuoren ja postikasan selvittelyyn.

Matkamurhat ja -murhaajat

Minulla oli lomamatkalukemisena Margaret Yorken Pieces of Justice, jossa on 23 rikosnovellia. Olen lukenut kaikki hänen kirjoittamansa dekkarit. Niitä on päälle neljäkymmentä, ensimmäisen hän kirjoitti vuonna 1957 ja nyt hän on niin iäkäs ellei peräti kuollut, että uusia on turha odottaa. Minä "löysin" hänet 80-luvun alussa ja olen pitänyt kovasti hänen kirjoistaan. Hän on englantilainen ja kirjat voisi määritellä psykologisiksi trillereiksi. Ympäristö , jota hän kuvaa, on hyvin keskiluokkainen, peribrittiläinen, päällisin puolin normaali ja turvallinen. Pääosassa, uhrina, tekijänä, silminnäkijänä, on usein keski-ikäinen tai vanha nainen, jonka elämäntavat ja elinympäristö kuvataan yksityiskohtaisesti. Siinä arkisessa kuvauksessa on kirjojen viehätys, varsinkin jos tuntee brittiläistä elämää. Siinä tasaisessa, rutiineihin juuttuneessa elämässä on pinnan alla vahvoja tunteita, joita ei koskaan näytetä. Niitä haudotaan. Viha, kateus, mustasukkaisuus, katkeruus tai kostonhimo purkautuu henkirikoksena.

Matkakirjani novellit käsittelevät enimmäkseen vanhoja pariskuntia, joilla on turvattu toimeentulo ja pystyyn kuivunut avioliitto, ei mitään sanottavaa toisilleen, ei mitään yhteistä, omaisuutta ja mahdollisia aikuisia, vieraantuneita jälkeläisiä lukuun ottamatta. Mies, riippumatta siitä onko hän ollut johtavassa asemassa vai ei, haluaa nyt pomottaa vaimoaan pienimpiä asioita myöten, usein vain nöyryyttääkseen tai osoittaakseen paikan kuin koiralle ikään. Ja niin se nöyrimys, epäitsenäinen vaimo alkaa suunnitella miehen saamista hengiltä onnettomuudeksi tulkittavalla tavalla. Välimeren idyllisellä lomanviettopaikalla mies tönäistään kallionkielekkeeltä. Tai mitätöity mies hekumoi naisesta, jonka syli on hänelle aina tarjolla ja siksi hänen tunnekylmän, kaavoihinsa kangistuneen ja kehnon uimataidon omaavan vaimonsa kohtaloksi tulee veitsenviilto uimapatjaan kaukana rannasta ja sinne uppoaa patjan lastikin. Pahan palkka on kuitenkin useimmissa novelleissa lähes välitön, tappaja kuolee heti uhrinsa perään vaikkapa sydänkohtaukseen.

Sellaista se voi olla,harmaatukkaisten, kaljujen, tekohampaisten, ryppyisten, maksaläikkäisten ja muodottomien ihmisten vuosikymmeniä kestänyt rakkaudenkaipuu, varsinkin, kun sitä ei koskaan sanallakaan ilmaista, kestetään niin kauan kuin kestetään.

Pasha

Pasha painon alla jääkaapissa, mämmi kaverina

Minä olen vuodesta 1980 tehnyt pashaa pääsiäiseksi, koska löysin silloin perinteisiin resepteihin verrattuna helpon reseptin: ei tarvittu suolatonta voita (jota ei silloin kaupan valikoimissa ollut), ei puristettu rahkaa siivilän läpi, ei kuumennettu mitään samalla kun olisi pitänyt varoa juoksettumista, ei tarvittu 12 munaa ja litraa kermaa. Tällä reseptillä syntyy melko helposti kohtuullisen kokoinen pasha. Tosin nyt, kun meitä on pääsääntöisesti kaksi tässä kattilakunnassa, pashaa riittää niin jälkiruoaksi kuin kahvin kanssa nautittavaksi ja kuitenkin täytyy saada ruokalistalle mahtumaan mämmiäkin, kun se on niin hyvää. Tiedän, että tämä on junttimainen mielipide, jonka omaavalla oletetaan olevan harrastuksena ja intohimona mämmin lisäksi kansantanhut, himmelinteko ja karjankutsuhuutojen esittäminen. Minä en harrasta mitään niistä, mutta olen aina pitänyt mämmistä, jopa kerman ja sokerin kera, junttia tai ei.
Minulla ei pashaan liity mitään uskonnollista ja siksi en ole hankkinut oikeaa muottia. Tuntisin itseni "harhaoppiseksi" jos sellaista käyttäisin, ortodokseilla liittyy pääsiäisruokiin niin paljon perinteitä ja symboleja. Minä teen pashan lasitettuun kukkaruukkuun, ihan sitä varten ostettuun, siinä kun on reikä pohjassa. Pashan pitää tekeytyä painon alla ja liian kosteuden pitää voida valua muotista ulos. Laitan ruukun yöksi jääkaappiin syvälle lautaselle ja painon päälle, aamulla se on valmis kumottavaksi ja koristeltavaksi.

Aloitan valmistamisen silppuamalla puoli desiä kahta-kolmea lajia kandeerattua hedelmää, vaikkapa papayaa, kirsikoita, ananasta ja lisään vielä puoli desiä rusinoita ja annan niiden liota appelsiinimehussa ( voi terästää rommilla, cointreaulla yms.)

50 g voita ja
3/4 dl sokeria vaahdotetaan
lisätään hyvin sekoittaen
250 g rahkaa
2 tl vaniljasokeria tai -uutetta
1 muna

1 dl karkeaksi rouhittuja kuorittuja manteleita ja valutettu hedelmäsilppu kumotaan massaan ja sekoitetaan hyvin.
Kastellaan kylmällä vedellä pashan ja juuston tekoon jostain hankittu harsokangas ja vuorataan sillä pashamuotti, kumotaan sinne massa, taitellaan harsonreunat massan päälle, pannaan paino päälle ja sitten ollaankin jo siinä vaiheessa, joka on tuolla aikaisemmin selostettu.
Koristellaan kermavaahtopursotuksilla, suklaarouheella, pääsiäismakeisilla, tuoreilla hedelmillä, kukin makunsa ja taitojensa mukaan.

Kinkku,

ei pääsiäiskinkku, vaan täysin epäajankohtaisesti joulukinkku. Se liittyy välillisesti, mutta oleellisesti ja unohtumattomasti kokemaani painajaiseen. Siis tämä on opettavainen tarina, joka perustuu tositapahtumaan, joka käy mielessäni aina silloin tällöin miettiessäni ihmisen - tässä tapauksessa minun - täydellistä järjenpuutetta yllättävässä tilanteessa.

Lähes neljäkymmentä vuotta sitten pieni 3-henkinen perheeni asui kerrostalossa lähiössä. Elettiin joulunaluspäiviä ja isäni tuli käymään. Miehet kahvittelivat ja paransivat maailmaa olohuoneessa ja vauva kölli tyytyväisenä viltillään ja osallistui jokeltelullaan keskusteluun. Minä päätin pujahtaa alakerran kylmiöön hakemaan joulukinkun lämpenemään huoneenlämpöiseksi ennen yönkestävää paistorituaalia. Meillä oli 8 kg:n kinkku, meillä kahdella, kolmashan oli vielä imeväinen ja hampaaton. Avaimet naulasta, hissillä alas, kellarikäytävää kylmiön ovelle, ovi avaimella auki, sitten viileää käytävää meidän komerollemme. Komerot olivat lukollisia ja verkko-ovisia ja niissä näkyi mehupulloja ja hillopurkkeja, perunasäkkejä, porkkanapusseja ja lähestyvän joulun vuoksi niitä kinkkuja ja liinalla peitettyjä taikinakulhoja. Piparkakku- vai voitaikinaa? Asunnoissa jääkaapit alkoivat olla täynnä. Vielä verkko-ovi auki ja sain kylmän kinkun kainalooni.

Kun tulin kylmiön metalliselle ulko-ovelle, en saanutkaan ovea auki. Työnsin kaikin voimin ja samanaikaisesti pääni kelautui takaisin siihen hetkeen, kun olin astunut sisään kylmiöön ja ovi paukahtanut takanani äänekkäästi kiinni. Siis se oli lukossa, mutta sisäpuolella ei ollut avaimenreikää eikä mitään, millä lukkoa vääntää. Silloin paniikki huuhtoutui ylitseni ja ajantaju ja järki sen mukana katosivat. Laskin kinkun lattialle, aloin takoa ovea, tömistelin paikallani, juoksin päin ovea,turhaan, nyyhkin ja uikutin, aivot työskentelivät ihan omia aikojaan ja aivan epäloogisesti.

En ollut sanonut lähteväni kinkkua hakemaan, siis he eivät ymmärtäisi mihin olin haihtunut. Paleltuisinko kuoliaaksi, tulisiko kukaan muu kylmiöön lähiaikoina, pitäisikö minun syödä raakaa kinkkua selviytyäkseni hengissä?Muistin uutisen siivoojasta, joka oli jäänyt päiväkausiksi epäkunnossa olevaan hissiin, jota kukaan ei ilmoittanut vialliseksi, koska lähellä oli toimiva hissi. Nainen oli juonut omaa virtsaansa. Minulle tuli välittömästi hirveä hätä. Pitäisikö pissata kylmiön nurkkaan? Kauhea haju kun löytäisivät minut. Häpeä, häpeä. Vielä kammottavampi häpeä, jos tulee isompikin tarve."Kadonnut nainen kylmiössä, uloste saastuttanut asukkaiden elintarvikkeet". Sitten pamahti päähäni lukemani novelli. Mies eksyi johonkin luolastoon ja koki kaikki helvetin kauhut päässään etsiessään ulospääsyä. Kun hän lopulta horjui ulos ihmisten ilmoille, osoittautui, että hän oli ollut eksyksissä vain vähän aikaa, mutta kauhuelämysten takia hänen tukkansa oli tullut vitivalkoiseksi. Apua, onko minunkin tukkani väri haihtumassa ja olen ikivanha ihmisraunio, jos minut joskus löydetään! Minä tein mielessäni kaikenlaisia parannuslupauksia ja katumusharjoituksia ja samalla pöykköilin ovea vasten ja väänsin itkua. Siinä sekoillessani tulin myös vetäneeksi kahvasta ja ovihan aukesi sisäänpäin, siis ei kylmiöön voi jäädä vangiksi. Saman tien tajusin oman täydellisen hölmöyteni ja järjettömän käytöksen.

Kun avasin kotioven, vastaan tulvahti kahvin tuoksu ja olohuoneesta kantautuvasta rupattelusta huomasin, että aihe oli sama kuin lähtiessäni. En sanonut mitään tapahtuneesta, en tietenkään, kyllähän minunkin järkeni jossain oloissa toimii. Vilkaisin kelloon, olin ollut asialla suunnilleen vartin. Vilkaisin peiliin. Ihan samanvärinen tukka kuin ennenkin.

Mikä sitten on edellä kerrotun opetus? Se, että osa meistä oppii hitaasti jos ollenkaan. Minulta puuttuu edelleen kyky toimia järkevästi äkillisen, odottamattoman paineen alla. Paniikki iskee, mielikuvitus laukkaa holtittomasti, toimintakyky lamaantuu ja tunteet ottavat ylivallan. Minusta ei olisi työskentelemään teho-osastolla, poliisi- tai pelastuslaitoksella, mutta sen minä olen niin omaksi kuin kanssaihmisten onneksi tiennyt aina.

Se kinkku oli muuten paras mitä meillä on koskaan ollut.