maanantaina, elokuuta 31, 2009

Kirjakaupat

Olen löytänyt nettikirjakaupan, jossa on valtava valikoima, nopeat ja edulliset toimitusehdot joten ihan järkisyistä hankin kirjoja sieltä. Kirjakerhot häviävät tämän kilpailun. Mieluiten minä ostaisin kirjoja kirjakaupasta, viihtyisin siellä vaikka tuntikausia kunhan välillä saisi kahvia. Mutta viihtyisiä kirjakauppoja on vähän. Tarjolla on vain tuoreimmat bestsellerit, ei saa kokea mitään löytämisen iloa, ei ole sokkeloita, joihin unohtua selailemaan mielenkiintoista kirjaa. En ole tehnyt kirjakaupoista mitään kattavaa kartoitusta ja mukava olisikin saada tietää missä löytyy persoonallinen palveleva kirjakauppa. Tiedän toki, että sellaisia löytyy suurkaupungeissa ja niissä löytyy erikoiskirjakauppoja, vaikkapa minulle dekkari- ja keittokirjakauppoja. Helsingin Sanomissa oli artikkelisarja mielenkiintoisista kirjakaupoista ja siinä esiteltiin myös minulle tuttu kauppa. Savonlinnan Info-kirjakauppa Knut Posse on useammankin käynnin arvoinen. Katutasossa se on ihan tavallisen standardikirjakaupan oloinen, mutta laskeudupa kellarikerrokseen niin voit tehdä löytöjä. Siellä on sokkeloisia huoneita, joissa on vanhoja painoksia, jäännös- ja poistoeriä edulliseen hintaan. Yksi huoneista on antikvariaattiosasto. Kun pitkään tonkii, tulee nälkä ja kellarikerroksesta on yhteys persoonalliseen ja edulliseen lounasravintolaan.
Tyylikäs ja romanttinen kirjakauppa löytyy Göteborgin kupeesta Partillesta. Löysin ensin sitä koskevan artikkelin Dagens Nyheteristä ja kävin tutustumassa kun liikuin siellä päin. Se on vanhassa puuhuvilassa ja se muodostuu monesta huoneesta, jotka on sisustettu kirjojen henkeen. On keittokirjahuone, ranskalaisen kirjallisuuden huone, pariisilaisesikuvan mukaan Shakespeare & Company huone, joka on kuin englantilaisen kartanon kirjastohuone, matkakirjallisuushuonetta somistavat aidonnäköiset metro- ja katukyltit. Siellä täällä on lukunurkkia nojatuoleineen. Kahviakin saa. Kirjat eivät kilpaile hinnalla, mutta käynti on esteettinen elämys.
Vuosia sitten olin pari viikkoa Broadstairs-nimisessä pikkukaupungissa Etelä-Englannissa ja löysin sieltä ällistyttävän antikvariaatin.Se oli vanhassa rakennuksessa, joka oli joskus ollut luostarin kirkko. En saanut selville miksi ja milloin kirkollinen toiminta oli päättynyt ja milloin kirjojen myynti alkanut. Rappeutunut rakennus oli täpötäynnä kirjoja kahdessa kerroksessa. Tila oli keskeltä avoin koko rakennuksen korkuinen ja seiniä kiersivät parvet. Kirjoja oli niin paljon, että väleihin jäi vain kapeita käytäviä joissa mahtui hädin tuskin pujottelemaan. Pinot olivat niin korkeita ettei niiden yli nähnyt ja hämäräkin siellä oli. Kirjat olivat enimmäkseen lajittelemattomia ja hinnoittelemattomia ja suurimpaan osaan ei päässyt käsiksi, koska oli vaara, että kirjapinot sortuisivat. Ainoa henkilö, joka paikkaa hoiti, oli ikivanha hauras mies, joka oli sen näköinen, että on sinne joskus syntynyt, ties vaikka kirjoista, eikä koskaan sieltä poistunut. Häntä ei kirjojen myyminen kiinnostanut ollenkaan. Asiakas sai tonkia paikkoja kaikessa rauhassa ja kun halusi maksaa, tunsi olevansa ukolle vain vaivaksi. Hänen puhettaan oli vaikea ymmärtää siitäkin syystä ettei hampaita ollut ollenkaan, mutta päällimmäiseksi muistikuvaksi minulle jäi se, että hän haisi niin hirveälle, että oli hengitettävä suun kautta ja syöksyttävä kiireesti ulos heti kun voi ettei pyörry sinne. Vanhat kirjat tuoksuvat pölylle ja paperille, joskus tupakallekin, ummehtuneelle ja kodikkaalle, mutta ukko lemusi kirjojen keskellä kuin ketunsyötti. Minusta tuntui, että ostamani kirjat ja saamani vaihtorahatkin haisivat hänelle enkä saanut itseäni menemään sinne toista kertaa.

lauantaina, elokuuta 29, 2009

Ensimmäinen opettaja

Minulla on täytynyt olla aikoinaan kymmeniä opettajia, mutta se aivan ensimmäinen on se, jonka parhaiten muistan. Muita ehkä pystyn kiskomaan muistin uumenista, jos oikein keskittyisin muistelemaan tai saisin vetoapua joltain entiseltä koulukaverilta. Olen huomannut tämän ilmiön yleisyyden kun keskustellaan samanikäisten kanssa koulumuistoista: ensimmäinen opettaja oli se mieliinpainuvin. Niin suuri muutos koulunaloitus oli lapsen elämässä ennen vanhaan. Nyt on ehkä toisin, kun koulu alkaa hivuttamalla, päivähoidon, tarhan, kerhojen ja esikoulun kautta ekaluokalle.

Minä lähdin 7-vuotiaana kotoa maailmalle sosiaalistumaan ja oppimaan. Sinne ei viety eikä sieltä haettu, mutta ei se turvattomalta tuntunut. Siellä oli se ensimmäinen opettaja, joka oli tuki ja turva.Etukäteen meitä olivat kyllä vanhemmat koululaiset pelotelleet häpeällisellä nurkassa seisottamisella, pakkosyöttämisellä, yllättävillä rokotuksilla ja kihomatotarkastuksilla, joita ei sitten tullut koskaan, mutta silti pelotti kun näki virka-asuisen kouluhoitajan polkevan lääkelaukkuineen.

Minun ensimmäinen opettajani oli tummatukkainen, kolho ja romuluinen perheetön nainen. Minkäkö ikäinen hän oli silloin? Varmasti kymmeniä vuosia nuorempi kuin minä nyt, mutta lapsen silmin kaikki aikuiset olivat aika vanhoja. Meitä suuren ikäluokan lapsia oli iso luokallinen. Koulukuvassa 0n 30 kirkassilmäistä ipanaa kotitekoisissa vaatteissaan. Luokassa ei ollut koskaan ketään muuta aikuista. Hän opetti kaikki lukemaan, laskemaan ja laulamaan, annosteli kaikille lemuavaa kaalikeittoa tai pohjaan palanutta velliä. Askarreltiin pieniä piironkeja tyhjistä tulitikkurasioista ja värillisistä papereista pujoteltiin joulukoristeita.Luokassa oli rauhallista, jokunen pojansuu pestiin saippualla, kun sieltä tuli kiellosta huolimatta rumia sanoja.Opettajan ei tarvinnut korottaa ääntään eikä ottaa yhteyttä vanhempiin, hän oli meidän auktoriteettimme. Kun hän tuli pihalle valvomaan välitunninviettoa, tyttöjä ryntäsi kävelemään opettajan kanssa käsi kädessä. Se oli onnea. Me janosimme häneltä huomiota ja tunnustusta. Hänen vuokseen opeteltiin kaunokirjoituksen koukeroita ja päntättiin kertotauluja, syötiin napisematta pahaa ruokaa, niiata niksautettiin, jos oli onni nähdä hänet muualla kuin koulussa. Sitten valmistui uusi koulu, jonka koulupiiriin kuuluin, pian muutettiin toiselle paikkakunnalle enkä enää nähnyt häntä koskaan. Mutta muistan aina.

lauantaina, elokuuta 15, 2009

Matkalukemista











Minun työmatkani kirouksena/siunauksena on noin kolme varttia kulkuvälineessä istumista ynnä vähän kävellen suoritettavaa siirtymistä. Keskimäärin yhteensä noin tunti per sivu. Sen ajan voisi varmasti viettää hauskemmin ja hyödyllisemmin, mutta en minä kuitenkaan haluaisi asua työpaikan vieressä vain aikaa säästääkseni.
Ruuhka-aikaan junassa ja metrossa on taisteltava istumapaikasta ja jos sellaisen saan, uppoudun kirjaan sulkeakseni pois kaikki ympärilläolijat. En halua tuntea vieraiden ihmisten hengitystä ihollani, en katsella heidän huokosiaan, haistaa heidän ominaishajujaan, tuntea heidän kehojaan omaani vasten, en kuulla heidän mitäänsanomattomia puhelinkeskustelujaan tai musiikin dunkutusta, joka vuotaa heidän heidän kuulokkeistaan. Minä luen. Nyt olen löytänyt kirjasarjan (13 kpl toistaiseksi), jonka avulla voin sulkea maailman ulos. Ei liian vaikeaa, ei liian syvällistä, ei sellaista mitä pitäisi käsitellä ja työstää vielä jälkeenpäin, ei kulttuuria vaan viihdettä, ei sellaista, joka naurattaisi (en kyllä muista koskaan lukiessani nauraneeni ääneen) vaan toimintaa. Sankarina on Jack Reacher, mies, jolla on omatunto ja moraali, ihan omansa. Hän on muita päätä pidempi, vahva kuin härkä, kaiken kokenut, mutta vielä nuorenpuoleinen, lujahermoinen, kykenee salamannopeaan tilanneanalyysiin eikä koskaan hämmenny, hämmästy tai lamaannu, ilmeetön pokerinaama. Hoitelee vaikka kuusi vastustajaa kerralla, tietää miten se tehdään ja tietää selviävänsä. Jokainen mies haluaisi olla Jack Reacher, jokainen nainen haluaisi olla Jack Reacherin kanssa. Näin tätä Lee Childin luoman henkilöhahmon suosiota selitetään. Reacherissä yhdistyvät kaikki aikamme sankarit, Tarzan, James Bond, Rambo, Raid...
Hänellä on sotilaskoulutus ja -tausta eli on taistellut eri puolilla maailmaa ilmiömäisellä menestyksellä. Hän sai tarpeekseen siitä elämästä ja vaeltelee nyt ympäri Yhdysvaltoja, jalkaisin kuin Forrest Gump. Hän ei omista muuta kuin vaatteet yllänsä ja kun ne likaantuvat hän heittää ne roskiin ja ostaa uudet. Matkatavaroina hammasharja ja pankkikortti, tilillä sen verran että voi olla jouten. Ei kotia, ei perhettä, ei mitään siteitä, ei mitään päämäärää, kaiken nähnyt, kaiken kokenut, täydellisen vapaa ja itsenäinen. Rauhanmies, mutta myös periaatteen. Jos hän tulee mielestään väärin kohdelluksi tai näkee muita kohdeltavan epäoikeudenmukaisesti, silloin hän puuttuu asioihin eikä luovuta, vaikka henki lähtisi. Mutta eihän kukaan hänenlaistaan saa hengiltä. Hän katkaisee vastustajansa niskan niksnaks, lyö tätä nyrkillä naamaan niin että nenäluu työntyy aivoihin tai hän työntää peukalonsa tämän silmiin, rusauttaa selkärangan poikki polveaan vasten. Lukijalla on aina varmuus siitä, että paha saa palkkansa ja Reacher selviää, sillä hänhän on hyvä. Joka kirjassa hänelle löytyy nainen, jota hän kohtelee hellästi, sillä syvällä karussa sydämessään hän on herkkäsieluinen mies. Pussailua ja tunteilua on tarinoissa vähän ja juonenkäänteet johtavat aina siihen, että suhde jää lyhyeksi kauniiksi muistoksi ja matka jatkuu.
Minua työn, arjen, aikataulujen ja materialismin orjaa kiehtoo hänen täydellinen riippumattomuutensa, niin henkinen kuin fyysinen, vaikka tiedänkin, että minä tarvitsen orjuuteni. En selviäisi sellaisesta yksinäisyydestä, en vaikka se jatkuva taistelu, takaa-ajo ja tappaminen jätettäisiin pois. Niihin hommiin minä olen aivan liian vanha. Minä tarvitsen kiinnekohtia elämässä. Mutta arkisesta työmatkasta luovun mielelläni heti kun se on mahdollista.

tiistaina, elokuuta 11, 2009

Ruokaa ja kauppareissuja

Tein tänään kaalilaatikkoa - kaalia, jauhelihaa, sipulia, kokonaista ohraa ja mausteita - ja ajattelin taas kerran miten maukkaita ja kuitenkin yksinkertaisia vanhanaikaiset kotiruoat ovat. Se, mitä minun lapsuudessani syötiin, oli todella vaatimatonta tämän ajan tarjontaan verrattuna, mutta sieltä lapsuudesta ne parhaat makumuistot ovat peräisin.

Tuoreita kasviksia ei talvisin saanut, pakasteita ei ollut eikä tietenkään eineksiä, mausteita oli vähän. Meillä ja muilla syötiin perunoita ja kastiketta, keittoa, puuroa ja velliä, ruisleipää, pullaa leivottiin myös usein. Kerran meillä oli kesäpossu, Emma, jolle nyhdin vesiheinää ja kannoin perunankuoria koko kesän. Minulle valkeni todella myöhään, että me lopuksi syömme Emman ja teemme jopa saippuaa hänen rasvastaan. Kun mies pyssynsä kanssa tuli meille, lähdin minä kotoa. Juoksin metsäpolkuja niin pitkälle kuin jaksoin, nojasin hengenahdistuksessa puunrunkoon kädet korvilla etten kuulisi sitä laukausta ja tulin kotiin vasta tuntien päästä. Emma-rukka oli kaltattu ja paloiteltu, veri otettu talteen. Isä oli äkäinen, kaiketi siksi, että minä ja muutkin paruimme sikaa, jonka osana oli joka tapauksessa joutua ruoaksi. Minä en niitä sikaruokia syönyt, en edes jouluna ollut leppynyt vaan vedet kiertyivät silmiin ja alahuuli alkoi väpättää, kun kinkku tuotiin pöytään.

Läskisoosia, lihakeittoa, hernekeittoa, silakkalaatikkoa, maksalaatikkoa, makaronilaatikkoa, lihapullia, ruskeaa kastiketta, kesällä valkokastiketta, jossa paljon munahakkelusta ja ruohosipulisilppua. Keitettyjä perunoita, paistettuja perunoita, muusia, ihanaa kuohkeaa muusia, jossa oli voisilmä keskellä. Hyvä ystävä oli karjalaisen siirtolaisperheen tytär ja ruoka heillä oli jännittävästi erilaista, tuoksuikin erilaiselle. He kypsensivät lähes kaiken leivinuunissa, meillä ruoka valmistui hellalla. Jostain syystä on mieleeni jäänyt miten heillä pullat voideltiin kahvilla, meillä munalla. Meillä pulla oli pitkoa, heillä ranskanleivän näköistä juntaksi nimitettyä.
Kauppareissu taittui ison osan vuodesta pyörällä, pahimmilla pakkasilla kävellen, eikä kaupassa käyty joka päivä. Maito ostettiin suoraan perheeltä, joka oli takausvaikeuksissa menettänyt tilansa toisessa pitäjässä ja viljeli nyt pientä ränsistynyttä vuokratilaa ja heillä oli yksi lehmä. He elivät hiljaisesti erillään kaikista ja kaikesta. Maito oli vielä lämmintä, kun kipaisin sen hakemaan, myöhemmin nousi pintaan paksu kerma.

Kauppoja oli kylän keskustassa muutama, aatteen vaatimat osuusliikkeet ja pari yksityistä. Kaikki tavara ostettiin tiskin yli pyytämällä yksi kerrallaan, siksi piti olla muistilappu. Yhtä asiakasta palveltiin kerrallaan, muut jonottivat, seurustelivat ja tarkkailivat toisten ostoksia, joista saattoi päätellä paljon ostajan kuulumisista. Tavaraa oli valmiissa pakkauksissa vähän. Minua kiehtoivat erityisesti kaikenlaiset mittaamiset ja leikkaamiset, pienet ja isot äyskärit ja punnitsemiset. Ostos toiselle vaakatasolle, toiselle punnuksia kunnes oli haluttu määrä ja vaa´an puolet tasoissa. Voita kaavittiin puisella lastalla ja käärittiin- tietysti voipaperiin! Hiivaa leikattiin näppärästi langalla. Kahvi jauhettiin ostettaessa, ja siitä levisi kauppaan suloinen tuoksu. Kaupassa oli yleensä kaksi puolta, liha- ja maitopuoli ja sekatavarapuoli, heiluriovi välissä, ja myyjä puikkelehti puolelta toiselle tarpeen mukaan. Sekatavarapuolella oli muutakin kuin ruoka-aineita, esimerkiksi ompelutarpeita, rullalankaa, rusettinauhaa, nappeja, kantti- ja sukkanauhaa, sillä kodeissa tehtiin paljon käsitöitä. Ompelutarpeita voi ostaa myös kulkukauppiaalta, jolla oli ihmeellinen monilokeroinen puusta tehty laatikosto remmissä olallaan. Hän käveli talosta taloon. Tämä nuori mies oli vammainen, puhui erittäin epäselvästi honottaen, kuola valuen. Äiti osti häneltä joka kerran jotakin.
Minä pääsin välillä äidin mukana kauppaan. Istuin takatelineellä jalat levällään etteivät jää takarenkaan pinnojen väliin ja varoin aina etteivät sormet jää satulan jousien väliin, kun äiti polki taakkoineen kuoppaista tietä. Joskus sain lakritsipatukan tai tikkukaramellin, useimmiten silloin kun jäin yksin kotiin. Minäkin kävin äidin asialla kaupassa. Kesäisin matka kesti ikuisuuden, piti hakea kaveri seuraksi ja sitten tongittiin kaikki ojat ja pientareet, etsittiin kukkia, jäätiin juttelemaan, uittamaan lehtiä ja tikkuja ojassa, seurattiin koiran tekemisiä jossain pihassa, mentiin piiloon vastaantulijoita ja peloteltiin heitä ääntelemällä. Kukkarotemppu en uskaltanut koskaan tehdä. Sidotaan ohut naru tyhjään kukkaroon, joka asetetaan näkyvälle paikalle tien oheen, peitellään naru hiekalla - tiethän olivat hiekkateitä - ja jäädään pensaisiin odottamaan ja kun joku pahaa-aavistamaton kumartuu ottamaan kukkaron, nykäistään narusta ja sännätään karkuun, vahingoniloinen nauru vain raikuu. Kiva jekku.

Vanha, yksinäinen mies piti pientä leipomoa kotonaan, ja hänen possumunkkinsa olivat taivaallisia. Hän toimitti leipomukset kauppaan isossa puulaatikossa pyöränsä takatelineellä ja kun hän polki kodin ohi, tiedettiin että pian olisi kaupassa tuoretta leipää. Kerran minut lähetettiin kauppaan ostamaan kymmenen munkkia. Paksu kaupantäti sanoi, että munkit olivat jo loppu, ei ollut kuin lentejä. Minä sanoin sitten ottavani kymmenen lentiä, ja sepä vasta herätti hilpeyttä kaikissa kaupassa olijoissa, lihava kaupantäti hytkyi ja tytisi naurusta kädet puuskassa mahan päällä. Minä en enää koskaan mennyt siihen kauppaan kun minulle selvisi, että minä ääliö olin pyytänyt kymmenen pullapitkoa!

tiistaina, elokuuta 04, 2009

Kesän maku

Jäätelöä on nykyisin saatavissa niin monia makuvaihtoehtoja, että jokaiselle löytyy mieluinen ilman että kaikkia koemaistaisi. Tästä runsaudesta huolimatta minusta on mukava nähdä se vaiva, että ainakin kerran kesässä teen jäätelöntapaista jäädykettä, jonka hyvä maku syntyy mantelibiskvi-pussillisesta (näin se piti kirjoittaa, koska en osaa järjellisesti taivuttaa sanaa biskvi, ovat ne biskvivejä, biskvitä vaiko peräti biskvi´j/tä?!). Tuoreita mansikoita ja/tai vadelmia runsaasti annokseen ja siinä se on, helteisen kesäpäivän jälkiruoka.
Ja näitä tarvitaan:


3 keltuaista ja
1½ dl sokeria vaahdotetaan

2½ dl kermaa vaahdotetaan

3 valkuaista vaahdotetaan

150 g mantelibis... krouvina rouheena (monitoimikone/ kaulin / mortteli tms.)

Vaahdot ja rouhe yhdistetään, kumotaan kannelliseen pakastusrasiaan, pannaan pakastimeenvähintäin 4:ksi tunniksi,välillä voi massaa pyöräytellä lusikalla, jotta jäädykkeestä tulee kuohkeampaa. Jäädyttämisen voi varmaankin tehdä jäätelökoneessa, mutta minulla ei sellaista ole.

lauantaina, elokuuta 01, 2009

Uusi harrastus

Olen pitkään seurannut kaikenlaisia ruokablogeja ja ollut piinallisen tietoinen siitä, että minun blogini on ainutlaatuinen - ei yhtään kuvaa, pelkkää tekstiä vain. Ja tunnetusti kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Pari päivää sitten hankin asiantuntijan avustuksella digitaalikameran, minä, joka en ole koskaan ollut kiinnostunut kuvaamisesta, vielä vähemmän kuvattavana olemisesta. Edes vihkikuvaa ei ole. Lapsia on kuvattu, pitäisivät varmaan rikoksena ellei heidän lapsuuttaan olisi mitenkään dokumentoitu, mutta sekin kuvaaminen lopahti kun he lakkasivat kasvamasta. MUTTA tämä uusi kamera on sievä, pieni idioottimaisen yksinkertainen käyttää mitä kuvaamiseen tulee (kuvien laatu on sitten eri juttu), kuvia voi räpsiä ilman mitään säätöjä ja tuloksen näkee heti ja mikä tärkeintä, epäonnistuneet voi poistaa vaivatta. Se, mikä minulle on pitkä ja kivinen tie, on kuvien siirtäminen tietokoneelle ja niiden muokkaaminen käyttökuntoon. Nyt olen ylpeä ja iloinen, sillä onnistuin ihan itse pitkällisen äherryksen jälkeen saamaan blogiin yhden valokuvan, vieläpä sille paikalle minne sen halusin. Kuvassa on isän minulle tekemä leivinlauta, joka on yli kolmen vuosikymmenen ahkerassa käytössä hioutunut silkinsileäksi. Leivinliinaan on kirjottu kuopuksen toivomuksesta Leipomuksia. Tekstiä en saanut kuvaan näkyviin, mutta vielä minä opin kuvaamaan kunnolla.Nyt pitää tietysti valmistaa kaikki reseptit ja kuvata tulokset, hankkia kauniita astioita ja muuta rekvisiittaa kuvia varten. Loma on jo loppumassa, mutta miten tästä töihin ehtii? Ja tähänkin tarvitaan kuva:

Siinä muutama keittokirja! Kuvaaminen on melkein yhtä hauskaa kuin ruoanlaitto ja leipominen eikä se lihota kun tuloksia ei voi syödä.